Ystävyys

Juuri tänään tulin sanoneeksi ääneen lauseen "ilman ihmissuhteita säästyisi niin paljolta mielipahalta". Minua muistutettiin että sitten kärsisi yksinäisyydestä. Nämä ovat mielestäni kaksi aivan eri kärsimyksen muotoa, eivätkä ne mielestäni suoranaisesti edes liity toisiinsa. Mutta totta on että varmasti kärsii, oli sitten muoto mikä tahansa.

Parina viimeisenä vuonna on aihe "YSTÄVYYS" ollut minun mieleni tapetilla.
Lapsena se oli helppoa. Minulla oli yksi ystävä. "Paras kaveri", miksi sitä silloin kutsuttiin. Näin muitakin, lähinnä koulukavereita, ja vietin aikaa heidän kanssaan, mutta kaikkein ylimpänä oli aina yksi. Tiesimme toisistamme kaiken ja kaiken jaoimme. Olimme toisiamme varten tukena joka ainoassa asiassa. Olimme yhdessä joka paikassa, niinkuin paita ja perse, sanonnan mukaisesti.
Tämän muutti yläaste ja ystäväni muutto. Pitkä tarina lyhyeksi: aika + välimatka = mennyt ystävyys. (Aikaa on kulunut viitisentoista vuotta ja viimein olen hyväksynyt sen menneen.)

Sen jälkeen olen tyytynyt käyttämään korvikkeita. Ei niin että olisin jotenkin tietoisesti käyttänyt vain sellaisia, vaan sellaiseksi ne ovat jääneet. En osaa varmasti sanoa olenko kenenkään kanssa sen jälkeen päässyt sen viimeisenkin pinnan alle.
Kaipaan sellaista yhteyttä.
Minulla on tällä hetkellä pari hyvää ystävää. Jokunen hyvä kaveri. Kourallinen kavereita... Ja kasapäin tuttuja.
Mutta en vieläkään ole saanut uutta YSTÄVÄÄ.
Mahdollisia on ollut jokunen. Heiltä olen saanut myös syvimmät haavani.

Jäljellä on ystävyys jonka tällä hetkellä katson siksi parhaimmaksi. Eikä siinä ole muuta valittamista kuin se että meillä ei ole toisillemme aikaa. Ja olemme katsoakseni erilaisia siinä, ettei hän jaa kanssani tätä ideaa 100% omistautumista vain yhdelle ystävälle. Enkä minä häntä siitä syytä. Kun elämässä on niin paljon muutakin.

Jäljellä on ystävyys, joka on kerran petetty ja jokin on vielä avoinna. Seinää olisi puhkottava mutta en osaa sanoa enää kumman puolella se on. Lähentymishaluja kyllä on.

Jäljellä on ystävyys, jossa toinen osapuoli sanoo pitävänsä ystävänä mutta tämä ei tahdo näkyä sanoissa eikä teoissa. Ja tämä saa minut miettimään vain sitä että vaadin liikaa ja vääriä asioita. Mutta kyllä sydän nämä asiat tietää ilman sanallisia pohdintojakin. Taustalla on myös haavoja, jotka kyllä hyvin ymmärrän, mutta missä kohtaa alkaa se raja että on turha yrittää?

Jäljellä on sanaton ystävyys, joka rikkoontui. Sitä kaipaan usein ja leikittelen uusintayrityksen ajatuksella. Liikaa sotkuja ja säikeitä.

Pelkäänpä etten koskaan tule enää kaipaamaani saamaankaan ja syynä on mm. yksinkertaisesti se, että olen kasvanut "aikuiseksi". Enää ei voi viettää tuntikausia päivästä toiseen vain kuljeskellen ja jutellen. On velvollisuuksia, asioita hoidettavana... Työt, opiskelut, lapset, vanhemmat, koti, auto, kauppa, laskut, blrglblrlblrggggh. Ja se piiri, joka kattaa kaverit on laaja ja hauras.

"Aika entinen ei koskaan enää palaa..."

Itsensä tästä tekstistä mahdollisesti tunnistavat: Olet minulle tärkeä.