Minä olen aina ollut ujo. En "hui kun pelottaa ja jänskättää tässä" vaan ujo niin että minun puolestani on esimerkiksi maksettu kaupan kassalla ja soitettu puheluita. Vuosikaudet. Vieläkin välillä tekisi mieli vain piiloutua mieheni selän taakse ja huudella vaan sieltä mitä täytteitä ottaa omaan pizzaansa.
Sitten elämääni astui Pain ---> Hypocrisy ----> Peter Tägtgren.
Tässä vaiheessa minut hyvin tuntevat ajattelevat että jjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjaaaha, taas tätä.
Mutta malttakaas vähän, tämä on vain välipysäkki.
Minähän siis tykkään kyseisestä... ilmiöstä(??) "vähän".
Joten kun olin tarpeeksi asian kanssa riutunut, sain idean lähteä Saksaan Bang Your Head festivaaleille (vuosi oli 2003). Ja se millä sain asian toteutettua oli siten että ystävä otti kädestä ja veti. Onneksi veti. Reissu meni hyvin, näin mualimaa, niin sanotusti.
Ja tästä sain ponnekkuutta uskaltaa parin vuoden päästä lähteä jälleen Saksaan, Wackeniin. Halusin taas tuntea jumalan kosketuksen (2003 se tapahtui, 2004 samoin, Wackenissa ei).
Ja sillä kertaa lähdin yksin.
Sillä matkalla tapahtui jotain.
Löysin palan itsestäni, yay. Tai jätin jotain taakseni. Tai kumpaakin.
Hiljalleen, tästä vuosi vuodelta ja päivä päivältä (oi mikä klisheefraashi) on ujous jäänyt taka-alalle. Ei sinänsä aina ihan hyvänä juttuna; vastapainona on usein ollut silmitön raivo.
Ja se mikä nyt on oikeasti tämän kirjoituksen varsinainen pointti: ihmisille suoraan puhuminen.
Hei, eikös suoraan puhuminen ole hyvä juttu? Siis jos sitä ei tee julmasti ja mulkkumaisesti. Vaan Ihan (Helvetin) Asiallisesti. REHELLISESTI.
VÄÄRIN. Ei nähtävästi ole.
Niin sitä taas yksikin kaunis päivä tuossa paasasimme kaverin kanssa yhteen ääneen siitä kuinka aina pitää sanoa jos on jotain sanottavaa eikä jättää juttuja muhimaan, ja kuinka "minä ainakin haluan tietää jos olen tehnyt jotain pahaa jollekkin". Ja sitten tuli se toinen kaunis päivä jolloin selvisi ettei se ollutkaan totta. Ei kestetä tilannetta. Piiloudutaan. Sulkeudutaan. MIKSI sanotaan toista ja tehdään toista. Ja minä vannotan ihmisiä nyt kertomaan jos on tilanteita joissa olen itse osoittautunut samanlaiseksi enkä tajua sitä. Minä haluan tietää.
Parisuhteeni perustuu rehellisyydelle. Se on kestänyt 13 vuotta, eikä tuo ole ainakaan se vähin syy siihen. Me puhumme asioista. Kerromme asioita. Kysymme asioita. Kyllä, niistäkin mistä tietää ettei hyvää seuraa. Ja niistä joista ei TODELLAKAAN seuraa hyvää. Niin sen vain on mentävä. Ja hyvin on toiminut.
Mutta onko tämä mielipiteidensä suoraan sanominen ja tilille vaatiminen sitten vain tämän suhteen ainutlaatuisuus joka on jätettävä siihen, sitä ei ole kenenkään muun kanssa mahdollista saada koko universumissa?
Kysyn, koska siltoja on alkanut palaa.
Enkä minä ymmärrä miksi mielipahan tai vaihtoehtoisesti mielihyvän tunteen ilmoittaminen saa toiset varpailleen.
Mitä siinä pelätään?
Pois kasvojen menettämisen pelko ja turha kohteliaisuus.
Minä puhun nyt.
Täydellinen rehellisyys itselle ja toisille on ainoa kestävä pohja todelliselle henkiselle kasvulle, mitä se sitten ikinä kunkin kohdalla tarkoittaakaan.
VastaaPoistaKäytännössähän asia on jotain ihan muuta, koska toimiakseen vuorovaikutussuhteessa olevien tulisi molempien toteuttaa tätä ideaalia. Sama ikuisuusongelma kuin vaikkapa kultaisen säännön tai Theleman lain toteuttamisen yhteydessä; vaikka olisit itse täydellisen rehellinen itsellesi ja toiselle, jos toinen ei ole jompaa kumpaa näistä, niin metsään menee.
Jos elämäsi tärkein ihminen on asemassa, jossa pystyy murtumatta vastaanottamaan raakaa, käsittelemätöntä, suodattamatonta, sensuroimatonta SINUA päin naamaa vuosi toisensa perään, parisuhde on hyvällä pohjalla. Tietysti tämän pitää toimia myös toiseen suuntaan.
Tätä ei kuitenkaan voi vaatia muilta, ja siksi kaikissa "vähemmissä" ihmissuhteissa on jonkinasteinen teennäisyyden maski.
Rehellisyys ja asiallinen suorapuheisuus ovat lähtökohtaisesti oikein. On silti asioita, joita ei tietyille ihmisille saa olla olemassa, eli mitään niihin viittaavaakaan ei saa sanoa ääneen. Alkoholismi, lasten kasvatus, kumppanin (tai ystävän) pettäminen, parisuhdeongelmat sun muut yksityisasiat ovat aluetta, jolle hyvääkään ystävää ei välttämättä kaivata eriävän mielipiteen kanssa.
Kaikki kuitenkin haluavat kuvitella ystävyyden perustuvan täydelliselle rehellisyydelle. Siksi on helppo luvata, että tottakai me puhutaan kaikki suoraan päin naamaa. Sitten petytään ja kirpaiseekin yllättävän paljon, kun kaveri ei ollutkaan tästä tärkeästä asiasta samaa mieltä ja koko mielikuvituksessa kyhätty sielunkumppanuus tuntuu murenevan.
Avain koko juttuun löytyy aika pitkälle rehellisyydestä omalle itselle; MIKSI minun on saatava mielipiteeni sanottua, vaikka tiedän sen loukkaavan ystävääni? Pelkkä ympäripyöreä rehellisyys ei tässä kohtaa riitä syyksi. Haluanko oikeasti ystäväni parasta vai vain pönkittää omaa näkemystäni asiasta? Haluaisinko todella, että ystäväni toisi yhtä suoraan esille omat puutteeni? Vai onko asiasta vain parempi vaieta ja antaa ystävän käsitellä se itse, omalla tavallaan? Täysin tilannekohtaista tietysti, mutta monesti tuollaiset kysymykset unohtuvat, jos päällimmäisenä on ajatus siitä, että sanotaan omat mielipiteet suoraan, heti ja aina.
Toki rehellisyydellä määritellään myös ystävyyssuhteen laatu; jos se ei kestä haluttua suorapuheisuuden tasoa, se tuskin on sitä mitä siltä toivotaan.
Suorapuheisuudesta, rehellisyydestä ja niiden tarpeellisuudesta sain opetuksen oman blogini kohdalla. Vanitas vanitium.
Olen minäkin välillä miettinyt miksi ilmaisuni on (turhan?) suoraksi muuttunut. En näin äkkiseltään osaa sanoa syytä. Ehkä se, että nykyään pystyn siihen? Äärilaidasta toiseen tässä on menty, myöhemmin varmaan löydän sitten sen sopivan keskitien. Kai tämäkin menee siihen itseopiskelun piikkiin.
VastaaPoistaOlen aina myös ollut kiinnostunut siitä miten muut ihmiset näkevät minut. Millaista olisi nähdä itsensä toisen silmin..? Siksi suora palaute olisi mielenkiintoista (luulisin, voihan olla että itken ja vikisen jos joku päivä joku antaa sitä mitä haluan). Suoraa kysymällä vastausta ei tahdo saada.
Ja suomennatko mulle tuon Vanitas Vanitiumin, kiitos!
VastaaPoistaTotta tuokin, ja vaikka onkin usein vaarallisempi tie, suoraa ja rehellisesti puhuminen tekee ihmissuhteesta arvokkaamman; mitä suorempaa pystytään puhumaan, sen läheisimpiä ollaan.
VastaaPoistaOlipa muuten vielä väärin kirjoitettu, eli oikea sanamuoto taitaa olla vanitas vanitatum (latina vähän ruosteessa viidentoista vuoden tauon jälkeen :D). Kääntyy suomeksi turhuuksien turhuus.
Eli varsin turhaa oli jakaa suorapuheisesti välähdyksiä totuuden etsinnän polulta yleisesti, ymmärtämättömät koirat vain raatelivat.