2010

Nih. Että se vuosi meni sitten siinä. Velipojan aatteista ("vuosi jona ei tapahtunut mitään mainittavaa") inspiroituneena tuli pohdiskeltua omaa kulunutta vuotta.
Päällimmäisin puolin ei kovinkaan montaa mainittavaa asiaa... katsotaan mihin päästään.

Ennen masennusta jaksoin pitää monta vuotta "päiväkirjaa", eli kirjoitin kalenteriin joka päivän kohdalle sen tapahtumat. Olivat ne sitten ihan miten turhia tahansa. Enää en jaksa. Monta kalenteria olen yrittänyt aloittaa, mutta se vaan ei suju. Tuntuu enemmänkin painostavalta velvoitteelta ja jää jo senkin puolesta tekemättä. Mutta tuommoisen entisen kalenterisysteemin pohjalta olisi ollut todella helppoa sekä varmaa käydä läpi mitä kaikkea on tänä vuonna nähty.
Nyt pitää vain kaivella muistia ja fiiliksiä. Ja kummatkaan näistä ei toimi luotettavasti.

Parisuhde on säilynyt. Hyvänä. Uusilla ulottuvuuksilla höystettynä. Mukavaa kun ongelmat ovat yhteisiä ja niistä voi puhua.

Lapset.. eli kissat. Toinen piti paskarallia kuukausia kunnes saatiin se kuntoon. Nyt toinen lakkasi syömästä. Että hyvin sillä saralla menee. Tekisköhän siis jo pian niitä ihan oikeitakin lapsia?
Koti on retuperällä. En jaksa hoitaa sitä kuin välttämättömyyksillä, harvoin.
Työt on säilynyt. (Ystävälle tiedoksi että jumalaa ei ainakaan vielä ole näkynyt olevan olemassa) Viihdyn, pidän, jees.

Omistan osan levy-yhtiöstä. Hoidan pakkaamisen ja periaatteessa myös varaston. Viihdyn, pidän, jees.
Kaveri sai mut muistamaan kuinka paljon pidänkään psykologiasta ja sai minut aloittamaan avoimen yliopiston opinnot. Ajallisesti täysin tampio idea, mutta tässä sitä nyt mennään, enkä tiedä milloin olis oikeastaan yhtään sen vähemmän tampiota ollut. ...kun sen kerran haluan tehdä. Työt ei vähene muutenkaan.
Eli K I I R E.

Siinä yksi erittäin kuvaava sana vuodelle 2010. Ja saman tien seuraavalle. Mutta siitä aiheesta taasen sitten tuonnempana.
Olen soittanut live-keikan. (kai se nyt oli tänä vuonna??) Ja ai että se oli kyllä kamalaa, heh.
Haave laulaa omaa musiikkia elävän yleisön edessä on saavutettu, eikä se mennyt niin kuin piti. Eikä siinä ollut sellainen fiilis niin kuin luulin/toivoin. Eikä siitä sellaista myöskään jäänyt. Mutta kylmä tilastollinen T I E T O hetkestä on rekisteröity aivoihin.
Olen maalannut eteisen seinät. Kahden vuoden aikomisen jälkeen. Muu kämppä odottaa.
Olen vaihtanut autoa. Siinä tapahtumassa tosin ei itselläni ollut mitään osaa. Mutta en valita.

Menetin tärkeän ystävän. Sitä kautta löysin vanhan tutun (vihan) uudelleen.
En tiennyt että on mahdollista olla näin katkera.
Harjoitettua täysin epäminämäistä sosiaalisuutta olen saattanut saada luotua uusia, merkittäviä ihmissuhteita.
Olen myös nolannut itseni niin täydellisesti, etten voi kuin torjua asian, ja rukoilla vastapuolen reaktioiden jäävän silti myönteisiksi. Aika näyttää.

Vanhan vihan liityttyä seuraan olen löytänyt tarpeen muuttaa elinympäristöäni ja siinä olevia asioita ja henkilöitä. Process is on-going.

Olen hyväksynyt sen että minusta ei ehkä koskaan tule sitä miksi olen koko ikäni halunnut tulla. Ammatillisesti. Ainakin olen nyt hyväksynyt sen että se on jäänyt taka-alalle. Saattaa silti olla vain tilapäistä. Annan kuitenkin itselleni luvan olla jatkuvasti pyrkimättä siihen, sillä se ah-dis-taa.

Mitäpä mukavaa olisi sitten tiedossa vuodelle 2011?

Sokeririippuvuuteni.
Huomisesta aamusta alkava karppaus = suuret odotukset - sokeririippuvuus.
Nyt usko on vahva. Se tosin johtuu vain siitä että olen koko tämän viikon ruokkinut itseäni pelkällä sokerilla. Aikeena yrittää saada aikaan inhoreaktio. Se on tavallaan onnistunut mutta en usko pätkääkään sen kauaskantoisuuteen. Huomenillalla minut on sidottava tiukkaan pakettiin ja jonkun on istuttava päälläni seuraavat kaksi viikkoa. Samalla tunkien suuhuni lihaa, kasviksia ym. ym.
Henkinen riippuvuus on tappavaa.
Kiloja on noin 20 liikaa. Toiveena on että ensi syksyyn mennessä olisi tippunut EDES kilo tai pari. Tai 50kg. Kaikki miinusmerkkinen käy.

Masennukseni.
Ensi viikon lääkärikäynnin jälkeen tiedän ehkä rutkasti enemmän ja minulla on paljon muutettavaa ja odotettavaa. Eikä välttämättä hyvässä mielessä. Tervetuloa särkylääkkeet!
Tai sitten mikään ei muutu. En tiedä kumman ottaisin.

Approbatur.

Toinen live-esiintyminen.

Ehkä kiinteä päivävuoro töissä? Se jos mikä olikin jo jotakin!

En usko uuden vuoden lupauksiin. Ne eivät ole ikinä toimineet, sen kaksi kertaa kun olen tainnut sellaisen tehdä. Nyt on vain hyvä hetki piirtää viiva hiekkaan.
Minä elän. (?)

Humpuukia

Mikään työ ei tunnu sopivan minulle. Tai lähinnä ruumiilleni.
Jakaessani postia noin vuoden verran minulta hajosi vasen polvi.
Kondensaattoritehtaalla oikeaan käteeni iski hermopinne.
Nykyisellä työpaikallani hajoilee pää.
Ja yritettyäni lenkkeillä ja pyöräillä; vasen polvi kiukuttelee edelleen ja lisäksi sain rasitusvamman vasempaan lonkkaan ja akillesjänteeni kettuili minkä ehti.

Mutta tuo hermopinne.
Vuosien kulusta en ole ihan varma, mutta oli luultavimminkin vuosi 2007 kun käsi veti täyteen juikkeliin ja sain sairaslomaa ja fysioterapiaa. Vaivan pahimmat kivut ja paine saatiin fysiolla poistettua. Ongelma ei kuitenkaan parantunut täysin, eikä niin ole käynyt myöskään ajan kanssa. En ole lääkäri, mutta oman kroppani tunnoista voisin sanoa että pinne on hellittänyt, mutta se lihas tai mikä lie säie siellä alunperin otti itseensä on edelleen vihainen. Heti kättä kannatellessa tai rasittaessa pahassa asennossa vanhat fiilikset lapaluun ja selkärangan välissä palaavat ja pahimmassa tapauksessa sormet alkavat taas turvota.
Nyt on kuitenkin pitemmän aikaa jo ollut aika hiljaiseloa. Pienen pientä tuntoa silloin tällöin. Vanha kaveri muistuttelee että on edelleen olemassa.

JA NYT tulee se humpuuki:
Minulle tarjottiin magneettikoruja.

Sain kokeiluun magneetin, en korun vaan sellaisen vaatteeseen kiinnitettävän laatan joka pitää olla kosketuksissa ihoon. Minulla oli se puolisen tuntia töissä ja käteni kiukustui. Otin magneetin pois, kipu hälveni tunnin aikana hieman ja ihoa pisteli.
Kuultuani magneettejen käyttötarkoitusena olevan poistaa ja lievittää kaikennäköistä vaivaa (esim. masennusta) päätin hankkia vastaavan laatan itselleni. Tässä tilanteessa missä olen ollut jo vuosia, ja aina vaan pahenee, olen valmis koittamaan mitä vain että parantuisin.

Tilasin magneetin ja kun se sitten viikon kuluessa tuli, kokeilin sitä töissä ollessani. Unohdin koko magneetin, kunnes lapaluuni alta alkoi jomottaa ja olkapäätä särkeä. Magneetti oli ollut ihoani vasten vajaan tunnin. Otin sen pois sillä kipu oli inhottava. Meni noin vartti jomotus vaimeni ja ihoa alkoi kihelmöidä. Tylsä kipu jäi.
Sinä yönä en saanut nukuttua, sillä koko oikea puoli kropastani veti jumiin. Alaselästä lapaluuhun ja sen alle/viereen, olkapäähän josta kaksi reittiä 1)niskaan ja kallonpohjaan 2)kyynärpään kautta pikkurilliin.
En ollut laittanut magneettia enää uudestaan.
Ei muuta kuin aamulla terveydenhoitajalle ja lomaa tiskiin. En minä siellä voinut sanoa mistä tämä johtui. Mistä minä tiedän mistä se johtui? Sattumaa!
En VOI nauramatta sanoa, että joku (myöhemmin paremmin asiasta selvää otettuani ) täysin humpuuki höpöhöpö- magneetti olisi aiheuttanut sen.
Mutta ajallisesti kyllä osui niin nappiin, eikä mitään muuta normaalista poikkeavaa ollut havaittavissa.
Tässä sitä ollaan, relaksanttikuurilla. Enkä tiedä pitääkkö magneettia jotta se "puskisi tehtävänsä läpi" vai ei.

Mitä ihmettä??

Rehellisesti?

Minä olen aina ollut ujo. En "hui kun pelottaa ja jänskättää tässä" vaan ujo niin että minun puolestani on esimerkiksi maksettu kaupan kassalla ja soitettu puheluita. Vuosikaudet. Vieläkin välillä tekisi mieli vain piiloutua mieheni selän taakse ja huudella vaan sieltä mitä täytteitä ottaa omaan pizzaansa.

Sitten elämääni astui Pain ---> Hypocrisy ----> Peter Tägtgren.
Tässä vaiheessa minut hyvin tuntevat ajattelevat että jjjjjjjjjjjjjjjjjjjjjaaaha, taas tätä.
Mutta malttakaas vähän, tämä on vain välipysäkki.

Minähän siis tykkään kyseisestä... ilmiöstä(??) "vähän".
Joten kun olin tarpeeksi asian kanssa riutunut, sain idean lähteä Saksaan Bang Your Head festivaaleille (vuosi oli 2003). Ja se millä sain asian toteutettua oli siten että ystävä otti kädestä ja veti. Onneksi veti. Reissu meni hyvin, näin mualimaa, niin sanotusti.
Ja tästä sain ponnekkuutta uskaltaa parin vuoden päästä lähteä jälleen Saksaan, Wackeniin. Halusin taas tuntea jumalan kosketuksen (2003 se tapahtui, 2004 samoin, Wackenissa ei).
Ja sillä kertaa lähdin yksin.
Sillä matkalla tapahtui jotain.
Löysin palan itsestäni, yay. Tai jätin jotain taakseni. Tai kumpaakin.

Hiljalleen, tästä vuosi vuodelta ja päivä päivältä (oi mikä klisheefraashi) on ujous jäänyt taka-alalle. Ei sinänsä aina ihan hyvänä juttuna; vastapainona on usein ollut silmitön raivo.
Ja se mikä nyt on oikeasti tämän kirjoituksen varsinainen pointti: ihmisille suoraan puhuminen.

Hei, eikös suoraan puhuminen ole hyvä juttu? Siis jos sitä ei tee julmasti ja mulkkumaisesti. Vaan Ihan (Helvetin) Asiallisesti. REHELLISESTI.
VÄÄRIN. Ei nähtävästi ole.

Niin sitä taas yksikin kaunis päivä tuossa paasasimme kaverin kanssa yhteen ääneen siitä kuinka aina pitää sanoa jos on jotain sanottavaa eikä jättää juttuja muhimaan, ja kuinka "minä ainakin haluan tietää jos olen tehnyt jotain pahaa jollekkin". Ja sitten tuli se toinen kaunis päivä jolloin selvisi ettei se ollutkaan totta. Ei kestetä tilannetta. Piiloudutaan. Sulkeudutaan. MIKSI sanotaan toista ja tehdään toista. Ja minä vannotan ihmisiä nyt kertomaan jos on tilanteita joissa olen itse osoittautunut samanlaiseksi enkä tajua sitä. Minä haluan tietää.

Parisuhteeni perustuu rehellisyydelle. Se on kestänyt 13 vuotta, eikä tuo ole ainakaan se vähin syy siihen. Me puhumme asioista. Kerromme asioita. Kysymme asioita. Kyllä, niistäkin mistä tietää ettei hyvää seuraa. Ja niistä joista ei TODELLAKAAN seuraa hyvää. Niin sen vain on mentävä. Ja hyvin on toiminut.

Mutta onko tämä mielipiteidensä suoraan sanominen ja tilille vaatiminen sitten vain tämän suhteen ainutlaatuisuus joka on jätettävä siihen, sitä ei ole kenenkään muun kanssa mahdollista saada koko universumissa?
Kysyn, koska siltoja on alkanut palaa.
Enkä minä ymmärrä miksi mielipahan tai vaihtoehtoisesti mielihyvän tunteen ilmoittaminen saa toiset varpailleen.
Mitä siinä pelätään?

Pois kasvojen menettämisen pelko ja turha kohteliaisuus.
Minä puhun nyt.

Ystävyys

Juuri tänään tulin sanoneeksi ääneen lauseen "ilman ihmissuhteita säästyisi niin paljolta mielipahalta". Minua muistutettiin että sitten kärsisi yksinäisyydestä. Nämä ovat mielestäni kaksi aivan eri kärsimyksen muotoa, eivätkä ne mielestäni suoranaisesti edes liity toisiinsa. Mutta totta on että varmasti kärsii, oli sitten muoto mikä tahansa.

Parina viimeisenä vuonna on aihe "YSTÄVYYS" ollut minun mieleni tapetilla.
Lapsena se oli helppoa. Minulla oli yksi ystävä. "Paras kaveri", miksi sitä silloin kutsuttiin. Näin muitakin, lähinnä koulukavereita, ja vietin aikaa heidän kanssaan, mutta kaikkein ylimpänä oli aina yksi. Tiesimme toisistamme kaiken ja kaiken jaoimme. Olimme toisiamme varten tukena joka ainoassa asiassa. Olimme yhdessä joka paikassa, niinkuin paita ja perse, sanonnan mukaisesti.
Tämän muutti yläaste ja ystäväni muutto. Pitkä tarina lyhyeksi: aika + välimatka = mennyt ystävyys. (Aikaa on kulunut viitisentoista vuotta ja viimein olen hyväksynyt sen menneen.)

Sen jälkeen olen tyytynyt käyttämään korvikkeita. Ei niin että olisin jotenkin tietoisesti käyttänyt vain sellaisia, vaan sellaiseksi ne ovat jääneet. En osaa varmasti sanoa olenko kenenkään kanssa sen jälkeen päässyt sen viimeisenkin pinnan alle.
Kaipaan sellaista yhteyttä.
Minulla on tällä hetkellä pari hyvää ystävää. Jokunen hyvä kaveri. Kourallinen kavereita... Ja kasapäin tuttuja.
Mutta en vieläkään ole saanut uutta YSTÄVÄÄ.
Mahdollisia on ollut jokunen. Heiltä olen saanut myös syvimmät haavani.

Jäljellä on ystävyys jonka tällä hetkellä katson siksi parhaimmaksi. Eikä siinä ole muuta valittamista kuin se että meillä ei ole toisillemme aikaa. Ja olemme katsoakseni erilaisia siinä, ettei hän jaa kanssani tätä ideaa 100% omistautumista vain yhdelle ystävälle. Enkä minä häntä siitä syytä. Kun elämässä on niin paljon muutakin.

Jäljellä on ystävyys, joka on kerran petetty ja jokin on vielä avoinna. Seinää olisi puhkottava mutta en osaa sanoa enää kumman puolella se on. Lähentymishaluja kyllä on.

Jäljellä on ystävyys, jossa toinen osapuoli sanoo pitävänsä ystävänä mutta tämä ei tahdo näkyä sanoissa eikä teoissa. Ja tämä saa minut miettimään vain sitä että vaadin liikaa ja vääriä asioita. Mutta kyllä sydän nämä asiat tietää ilman sanallisia pohdintojakin. Taustalla on myös haavoja, jotka kyllä hyvin ymmärrän, mutta missä kohtaa alkaa se raja että on turha yrittää?

Jäljellä on sanaton ystävyys, joka rikkoontui. Sitä kaipaan usein ja leikittelen uusintayrityksen ajatuksella. Liikaa sotkuja ja säikeitä.

Pelkäänpä etten koskaan tule enää kaipaamaani saamaankaan ja syynä on mm. yksinkertaisesti se, että olen kasvanut "aikuiseksi". Enää ei voi viettää tuntikausia päivästä toiseen vain kuljeskellen ja jutellen. On velvollisuuksia, asioita hoidettavana... Työt, opiskelut, lapset, vanhemmat, koti, auto, kauppa, laskut, blrglblrlblrggggh. Ja se piiri, joka kattaa kaverit on laaja ja hauras.

"Aika entinen ei koskaan enää palaa..."

Itsensä tästä tekstistä mahdollisesti tunnistavat: Olet minulle tärkeä.

First time for everything.

Niin kuin tänäänkin.
Pelkään että tulen katumaan sitä jälkeenpäin, mahdollisesti jo sen aikana. Mutta yritän nousta sen yläpuolelle. Se ei kuitenkaan ole niinkään iso asia, eikä kyse ole myöskään siitä etteikö luottoa olisi. Ja haluan antaa tämän.
Olla itse mukana, pitää hauskaa ystävien kanssa.
Turha tehdä asiasta sen kummempaa moraalista ongelmaa.

Noin yleisesti tästä päivästä olisi mahdollista myös potea syyllisyyttä, sillä mukana eivät ole kaikki keille se "kuuluisi". Yhtä haluan tietoisesti rangaista, vaikkei hän sitä koskaan tule tietämäänkään. Näin saan oman pienen vereltä maistuvan voittoni ja voin jatkaa eteenpäin. Toiseen olen jo pitemmän aikaa tehnyt henkistä välimatkaa, ja nämä hetket ovat yksi osa sen toteuttamista ja matkan pidentämistä.
Ratkaisuni on itsekäs, sillä päätöksen ei pitäisi olla yksin minun.
Mutta se on.

Minä

27 vuotta.
Peltolammilla, Multisillassa, Takahuhdissa, Atalassa, Tasanteella, Tampereella, Suomessa.
Vauva, lapsi, tyttö, nainen.
Tytär, sisko, tyttöystävä, avopuoliso, kummitäti.
Äiti? Vaimo?
Kerholainen, tarhalainen, koululainen, lukiolainen, opiskelija.
Siivooja, puhelinmyyjä, postinjakaja, suurjännitelinjan kondensaattoreiden rakentaja, lääketyöntekijä, levypakkaaja.
Opettaja, kirjailija, psykologi, kirjailija, kirjailija, laulaja, psykologi, kirjailija, kirjailija, laulaja, kirjailija.
27 vuotta.