Ole hyvä ja kiitos

Ole hyvä kymmenestä yhteisestä vuodestamme.
Ole hyvä ystävyydestäni.
Ole hyvä välittämisestäni.
Ole hyvä avustani.
Ole hyvä tuestani.
Ole hyvä huolestani.
Ole hyvä ajastani.
Ole hyvä energiastani.
Ole hyvä ajatuksistani.
Ole hyvä antamistani lahjoista.
Ole hyvä työpaikasta josta sait uusia parempia ystäviä sekä palkan jolla rahoittaa sen mikä on sinulle tärkeää.
Ole siis hyvä kaiken edelle menevistä känneistä ja ihmisistä joiden kanssa teillä on se yhteistä.

Olen antanut sinulle tämän.
Ole hyvä.

"Kiitos" että sain olla se kenelle ystävyytemme merkitsi enemmän.
"Kiitos" että olit minulle tärkeä.
"Kiitos" että opin olla odottamatta liikoja ihmisistä.
"Kiitos" että opin ettei kaikkiin lupauksiin voi luottaa.
"Kiitos" ystävyyden merkitsemättömyydestä.
"Kiitos" että viimeinkin tajusin olevani sinulle yhdentekevä.
"Kiitos" jokaisesta tunnista jona odotin sinulta vastausta.
"Kiitos" jokaisesta tapaamisesta joka viime hetkellä peruit.
"Kiitos" että loukkasit myös ystäviäni minun itseni lisäksi.
"Kiitos" siitä illasta jona kaikki tapahtui.
"Kiitos" että opetit minulle elämän prioriteetit.
"Kiitos" että osasit ymmärtää minua.
"Kiitos" ettet sulkeutunut.
"Kiitos" että koit halua selvittää kaiken.
"Kiitos" että suljit minut ulkopuolelle.
"Kiitos" että lakkasin olemasta.
"Kiitos" että opetit kuinka ystäväkin voi olla kaksinaamainen.
"Kiitos" että näytit kuinka helppoa tämä kaikki sinulle oli.
"Kiitos" tiedosta jossa ainoastaan minä olen syypää.
"Kiitos" kaikesta kivusta, jok´ikisestä kyynelestä.
"Kiitos" ahdistuksesta.
"Kiitos" siitä että itkin öisin itseni uneen.
"Kiitos" surusta.

Kiitos että viimein lähdit.

En enää koskaan halua nähdä sinua.


Minä vihaan sinua.

Ei aukea

On ollut mielessäni avautua monestakin asiasta. Vaan aina kun istuu koneen eteen: ei sanaakaan.
Hence, the horros.

AIHE 1

Sisälläni on muutoksen kaipuu.
Lisäpontta se on saanut tämän viikon aikana työympyröissä. Vaan kun piipahtaa työkkärin sivuilla, ei paljoa naurata. Oikeasti, onko joku joskus saanut sieltä töitä?

Olen odottanut vajaan puolisen vuotta että saan työpaikkani takaisin. Olen ollut siellä koko ajan töissä, kyllä, mutta hankittuani sinne töihin ihmisen joka tekikin elämästäni vaikeampaa vuosiin... olen vain odottanut että hän lähtisi. Pitkä odottelu palkittaneen viimeistään ensi tiistaina. MUTTA esimieheni "kyllä me tarvittaisiin siinä kesän pintaan lisää väkeä"- kommentti kylmää sielua ja sydäntä. Jos ihan tosissaan käy niin että uutta sopimusta kirjoitetaan kuukauden-parin päästä, on sitten varmaan luovutettava ja otettava viimein oma pää prioriteetiksi. Ei ylpeys: "minä en lähde kun olin täällä ensin ja minun ansiostani sinä yleensäkin olet täällä".
No mites nyt sitten on noin huonot välit kun ystäviä ollaan oltu lähes vuosikymmen?
Osa läheisistä ihmisistä tietää ja se saa riittää.
Pohjimmiltaan tilanne kuitenkin on peruuttamaton. Tämä on mennyt liian pitkälle.
Haluan unohtaa ja parantua. Haluan hypähtää pari kertaa ilmaan maanantai-iltana, ja keventää puhelimeni muistia parin numeron verran.
Hetkeen en ole mitään näin paljoa halunnutkaan.

Tähän samaan syssyyn välillisesti liittyy myös se, että luulin viimeinkin pääseväni päivätöihin, mutta ei. Vuorot jatkuu. Olen pärjännyt ihan ok vuorotöissä jo vuodet läpeensä... Nyt vaan lähinnä vituttaa se että ensin annettiin vähän siimaa ja sitten vedettiinkin matto jalkojen alta. Minä suhtaudun muutoksiin oikein mainiosti, JOS NIISTÄ KERROTAAN ETUKÄTEEN. Niinkuin moni tietää.
Joten nyt ärsyttää ja kovin.

Olen realisti. Pyrin olemaan. Joten todennäköisesti kesää kohden minun on tehtävä valintoja.
Joko etsittävä uusi työpaikka...
Tai saatava mieheni suostumaan muihin ratkaisuihin.
Näistä päällimmäisenä se, että hän olisi perheen ainoa taloudellinen kannattaja.
Sivutöiden tulojen varaan kun ei voi laskea päivääkään. Mutta tulisi sieltä ehkä jotain... ja kyllä mulle jokin osa-aikaistyökin kelpaisi. Työstä riippuen. Ja osa-aikatyö siis siitä syystä että niitä olisi helpompi saada.
Sitten voisi sitä lapsen hankintaakin harkita ihan tosissaan. Ja haaveilemaani kotiäitiyttä.
Tosin se haaveilemani kotiäitiys ei välttämättä sisällä lapsia, haha.

AIHE 2

Asia mihin en kaipaa muutosta on parisuhteeni.
Ja tiedän ettei sellaista ole tulossakaan. Mutta joku päivä tässä on taas mahdollista saada pää sekaisin, ihan tahtomattaan. En pidä sitä niinkään todennäköisenä, mutta pelkään. Pelkään valtavasti.
Kyllä, 13v. kestäneessä suhteessamme on jokunen vuosi ollut ylimääräinen mies. On ollut nainenkin, mutta väitän pitäväni kärkisijaa tässä asiassa.
Sellainen ruotsalainen muusikkosetä oli ensimmäinen, joku "ehkä" arvaa..
Ja nyttemmin sitten norjalainen setä. Meikä ei näemmä oman maan miehistä kiinnostu, hehe. Sinänsä ihan fiksua.
No, fiilikset olivat juuri niin ihanat (ja viiltävän tuskaiset) kuin kuvitella vain saattaa ja tilanne on käsitelty ja ohitettu. Voi vain taas sanoa kasvaneensa ja riemuita siitä että se on ohi. Kukaan ei minua avomieheltäni vie.
Mutta mitä tapahtuu kun tiet ex-ihastuksen kanssa jälleen kohtaavat?
En väitä että mitään oikeasti "tapahtuisi", vaan pelkään sitä että ne helevetin TUNTEET heittävät taas kuperkeikkaa minulta mitään kysymättä. Ihan niin kuin siinä alunperinkin kävi.
Minä en halua sitä, se on ihan persettä!
Uskallan kuitenkin jopa toivoa että tilanne on sama kuin ensimmäisenkin herran kanssa.
Miettikää, Pain soittaa kesäkuussa Vantaalla enkä mä ole VARMA haluanko mä lähteä sinne!!
Hehehehhe. (mutta kyllä mä silti menen)


AIHE 3

Oletko kokenut joskus että olisit pettänyt vanhempasi?
En voi sanoa, että olisin monesti sellaista kokenut. Tiettyjä juttuja toki on.
Eniten on kokemusta kehuista (aiheettomistakin) ja ylpeydestä.
Vaan nytpä sain kokea pienen piston kun lopetin avoimen opinnot kesken.
Toinen vanhemmistani ymmärsi täysin ne syyt miksi keskeytin, koki syyllisyyttä siitä että oli antanut mun aloittaa ne opinnot ylipäätään ja kauhisteli kuinka kovilla olen ollut.
Toinen.. oli pettyneen oloinen. Yritti peittää sen toki.
Ja niin suuri voima sillä oli että koin tehneeni "pahasti" vaikka tiesin ratkaisuni olleen minulle itselleni se paras mahdollinen.
Mitäpä sille tekemään.. mutta pitipä ääneen ihmetellä.


AIHE 4

Olen ollut kehno karppaaja. En niinkään oikean ruoan puolelta, siinä olen pitänyt tiukan linjan. Mutta sen sijaan että olisin täysin luopunut karkista ym. naposteltavasta, tein kaikkeni keksiäkseni KORVAAVIA. Alkuviikot karppauksesta sujuivat hienosti, ihmettelin ettei ollut sen enempää sokeriniksoja. Pikkuhiljaa sitten vain olo paheni ja paheni, mietin karkkia sekunneista toiseen, kaikkeen liittyi karkki, viikonloput olivat painajaista. Sillä kun muut ryyppää, minä menen Makuuniin. Ja kun tästä on tullut lähes päivittäinen tapa vuosikausiksi, niin ei sitä niin vain sitten katkaistakaan. Fyysinen riippuvuus on luultavamminkin helpompi kestää kuin henkinen. Ainakin minulle.
Joten se että syön levyllisen 86% suklaata lähes päivittäin ei ole oikein karppaamista.
Ja luullakseni siksi mun olokin on ollut niin kauhea. Olen pitänyt kehoa sellaisessa puolitilassa.
Joten nyt olen ottanut tiukemman linjan... ja koitan kärsiä sen yli.
Iltapalaksi teetä ja rahkaa.

Minäihanneminä

Missä vaiheessa oikea minä loppuu ja ihanneMINÄ alkaa?
Mistä sen erottaa? Kumman mukaan pitää mennä? Ja mistä tietää milloin kummankin valitsee. Onko väärin jättää jompi kumpi huomaamatta?

Koko selkäni oli tulehtunut. Parin viikon relaksantti ja tulehduskipulääkekuuri.
Pari päivää suhteellisen ok. Nyt olen taas tuskaisen jökissä. Fysioterapeutille on lähete, mutta ei sinne ole mitään järkeä mennä kun on akuutti tulehdus.
Mikä vikana? Stressi.

Töissä tilanne pahenee koko ajan.
Hammerin töissä tilanne pahenee kaksinkertaisesti.
Ja päässä soi koko ajan luelueluelueluelueluelue.
Puhumattakaan kertosäkeestä: kotityötkotityötkotityöt....

Ei puhettakaan että tämä kipukierre katkeaa ellen tee asialle jotain.

En jaksakaan lähteä pohtimaan koko tätä asiaan siltä ihannesyvyydeltään mitä olin aikonut.
En jaksa.
"Jaksa". Hah.

Taidan keskeyttää koulun.