Pää parannettu kahdeksassa päivässä?

Se alkaa huomaamatta.
Pienistä asioista.
Salakavalasti, jo senkin puolesta että luulin jo päässeeni voiton puolelle. Olen kai siis yksi heistä jotka ovat saaneet elämältä lahjaksi sen ei-halutun kumppanin.

Mutta kuten sanoin, se alkaa huomaamatta, ja todellakin: pienistä asioista. Sitä laskee ne ensin ihan normaaliksi, tavalliseksi väsymykseksi tai laiskuudeksi. Juuri nyt väsyttää, koska nukuin huonosti. On ollut vähän kiirettä tässä. Paremminkin voisi syödä. Seuraavalla kerralla kyllä jaksan taas.
Aamut ovat tahmeita. Päivä käynnistyy ehkäpä kolmosvaihteelle ensimmäisen tauon jälkeen työpaikalla. Työt sujuvat, on mukavaa. Pääsen kotiin, en nyt juuri tänään jaksa kiinnostua kotitöistä. Puolisoni puhuu minulle, kuuntelen, vastaan.. mutta minua väsyttää. Minua ärsyttää. Haluan olla rauhassa. Miksi minua revitään joka puolelle? Eväiden teko seuraavaa päivää varten tuntuu ylivoimaiselta. Onko hampaat todellakin pakko pestä joka ilta?
Mitä laitan huomenna päälleni? Onko minulla puhtaita vaatteita? Enhän ole jaksanut käynnistää pyykkikonetta ja edellisen viikon pyykitkin vielä odottavat purkamistaan kuivana telineillä. Telineiden alla piilottelee isoja pölypalloja. Koska viimeksi imuroin?
En haluaisi tavata ketään. Meille saa tulla kylään, mutta en halua olla osallisena.
Kaikki ovat typeriä. Että osaavatkin ärsyttää. Kissatkaan ei osaa mitään muuta tehdä kun olla tiellä koko ajan ja vaatia ja ärsyttää. Eikä minun anneta nukkua. Mikseivät ne ole edes hetken hiljaa? Syyllisyys on kova. Haluaisin leikittää niitä ja rakastaa. Mutta en jaksa.
- Onko kaikki hyvin?
- Miksi sä jatkuvasti kyselet? Anna mun olla, ei mua mikään vaivaa. Lopeta jo. Anna mun olla. Mua vaan väsyttää..

Vastaamaton tekstiviesti tai sähköposti painaa rinnalla kymmeniä kiloja.
- Mitä sulle kuuluu?
Siihen on mahdoton vastata. En voi sanoa että hyvää, koska se ei ole totta. Mutta en voi myöskään puhua totta, sillä en jaksa aina valittaa. Mutta enää ei tunnu olevan muuta sanottavaa. Aika kuluu. Vastaus venyy. Jospa nukun ensin.

Menen nukkumaan aikaisin. Kehoni on lyijyä ja joka paikkaa kolottaa kuin olisin kävellyt viikon putkeen. Havahdun kelloon, täydestä unesta, mutta olen yhtä väsynyt ja kipeä kuin sänkyyn mennessäni. Tavallaan kipeämpi. Muistelen niitä hetkiä kuinka kuuntelin äidin soittavan kouluun ja kertovan että olen kipeänä. Minä en pysty hoitamaan itseäni lääkäriin, minä en pysty soittamaan mihinkään. Missä äiti on?

En kuule mitä minulle puhutaan. HÄÄH? äyskäisen vastaukseksi. Se kuulostaa omiin korviini kiukkuiselta ja riidanhaluiselta, mutta en voi itselleni mitään. Se tulee ennen kuin ehdin estää sitä. Unohdan ja hukkaan asioita.

Havahdun istuessani sängyllä, niska takakenossa. Olen tuijottanut suu auki kattoon jo jonkin aikaa. Pään asennon vaihtaminen sattuu. Kauankohan vain tuijotin? Ajatukset liikkuvat tahmeasti, ja silmissä tuntuu harmaalta. Minua itkettää. Tai ei, haluaisin itkeä. Pystyn kuvittelemaan kuinka itku ja raju vavahtelu ruumiissani toisi edes väliaikaisen helpotuksen tunteen. En pysty. En vain pysty itkemään.

Autoa ajaessani ääreisnäköni on sumea ja lamaantunut. Kaikki ajavat liian hiljaa ja jarruttavat väärin. Reaktionopeuteni on huolestuttavan hidas. Kun nyt selviäisin perille asti. Ystäväni puhuvat minulle. Yritän osallistua keskusteluun myöntelemällä, mutta jokainen äänen muodostus on raskas, urheilusuoritus. Toivon ettemme puhuisi. Minä en jaksa. Voin kuunnella, mutta älä pakota minua puhumaan. Hengitykseni on pinnallista, keuhkot tuntuvat nuppineulanpään kokoisilta.

Olen nukkunut 4 tuntia. Nukun lisäksi 3 tuntia. Yöllä nukun yli 12 tuntia. Herättyäni nukun vielä 6 tuntia. Minua väsyttää. Anna minun olla, minä en jaksa. Aivan sama. Ei kiinnosta.


MASENNUSJAKSO VOL 4 (tai 3, en muista enää)

Avoin kirja/e

Nerokkain kolmen kuvan sarjakuva mihin olen tähän hetkeen mennessä törmännyt:
Nimeltään Helmiä sioille.
Rotta: Listaan koko ihmiskunnan kahteen osaan. Toinen osa on nimeltään "Ihmiset, joista en pidä." Ja toinen "Ihmiset, joita en voi sietää."
Possu: Tuo on kyllä todella kyynistä... Sinun täytyy tehdä lista ihmisistä joista pidät ja antaa sille luettelolle kiva nimi.
Rotta: Hmm.. Totta puhut.
Tämän jälkeen ruudulle ilmestyy otsikko: TULEVAT PETTYMYKSET.

Josta pääsemmekin nilliblogini uuteen aiheeseen.
Liian monet ihmiset ovat tällä viimeksi mainitulla listalla. Pelkään ottaa ketään lähelleni, sillä jatkuvasti saan pettyä. Ja heeeei, se muuten sattuu.

Minä olen avoin kirja. Koko elämäni on. Olen saanut siitä palautetta niin hyvässä kuin pahassa. Ehkä lähinnä tuossa jälkimmäisessä, läheisteni kautta. Kärsinhän minä siitä myös, mutta minä vain en kykene uskomaan salaisuuksiin. Salaisuudet eivät kuulu hyviin ihmissuhteisiin.
Ainakaan minun kanssani. Jos haluat salaisuuksia, painu vittuun.

Tässä kirjoituksessa käytämme lempiesimerkkiäni "ystävät". Yksi suurimmista surun ja murheen tuottajista.
Olen havainnut, että olen itse luultavimminkin se kaikkein suurin syypää. Eikös se niin mene että pitää katsoa peiliin kun kerran aina kusee. Liian avoin ei pärjää. Itsensä alttiiksi asettava tapetaan. On se siis oma syy.

Minä olen (vuosien saatossa tosin jo hieman kouliintunut) ujo.
Minä olen epäsosiaalinen. Tarkoittaen tässä yhteydessä sitä, että olen ennemmin hiljaa kuin äänessä. En aloita keskusteluja. Kammoan puhelinkeskusteluja.
Minä vihaan helposti (suurin osa lukijoista tietää tämän aikas hyvin) ja sille tielle kun on lähdetty, on lähes mahdotonta vaihtaa suuntaa.
Minä olen (nykyään) suorapuheinen. Ja kuten olen aiemmin maininnut: rehellinen.
Enkä pysty ymmärtämään mikä siinä on useimmille muille ihmisille niin vaikeata.
Puhutaan puolitotuuksia, vältellään, silotellaan, valehdellaan. Hyi hyi, eihän noin nyt voi sanoa, vaikka se totta onkin! Parempi vaan kun ollaan sitä mieltä että kaikki on A O K.
Kas, meillä on ongelma johtuen siitä ettemme ymmärrä toisiamme. No ei siitä nyt ainakaan puhumaan aleta!!

Kun sattuu se ihme, että jonkin kulman kautta tutustun ihmiseen josta pidän, käy usein niin että hurahdan. Kun vihaan, niin vihaan. Kun rakastan niin rakastan. Ääripäät. Mustavalko. Asia mistä olen esimerkiksi puolisoani usein moittinut. Ja näin tehdään perässä!
Väliin jäävät ihmiset ovat harmaata massaa, joissa osassa on potentiaalia kumpaankin suuntaan. Näistä kaikkein harmaimpia, jotka eivät ajan saatossa liiku suuntaan tai toiseen, olen tietoisesti opetellut karsimaan läheltäni, sillä heillä en tee mitään. Ja kaikkien vähiten he tekevät mitään minulla. (Vähennyksiä face-listalla tiedossa jälleen, inform inform.)

Mutta keskitytäänpä nyt siihen rakkauspuoleen.
Mitä tarkoittaa "ystävä"? Mitä se pitää sisällään?
Minun nähdäkseni ystävä välittää. On kiinnostunut. Ymmärtäväinen. Nauttii seurastasi. Jakaa asioita. Kuuntelee. On lempeä ja mutta osaa ojentaa jos on tarve.
Ystävä tarvitsee myös vastakappaleen. Yksipuolinen ystävyys on sitä kaikkein kurjinta laatua.
Ja sitä on taas ollut paljon tarjolla.

Minä tutustun ihmiseen. Tykästymme. Vietämme "kuherruskuukauden" jonka aikana vietämme paljon aikaa yhdessä, tutustumme, nauramme, viihdymme... elämä on iiihanaaa.
Palaamme arkeen. Elämäämme mahtuu jo muitakin, mutta tiedämme ja tunnemme yhteyden välillämme.
Minä jaan. Juttelen, kaipaan kuuntelijaa. Mielipiteitä. Ihan vain keskusteluja. Ihan mistä vaan. Ehdottelen yhteisiä reissuja, tekemistä, kutsuja.... Kivaa kivaa kivaa!
Minulle jaetaan, jutellaan, minä kuuntelen. Ihan mitä vaan. Tulee esteitä, minulle ei ole aikaa.

Minä jaan, juttelen. Kaipaisin kuuntelijaa.
Saan väkinäisen vastauksen.
Minulle ei enää jaeta. Vaivautunut olo valtaa kun yllä velloo hiljaisuus.

On hiljaista.
Laittelen viestejä, hei koska taas nähdään, olis kivaa...
On hiljaista.

Minä en jaksa loputtomiin tyrkyttää. Mutta mieleni valtaavat lukuisat kysymykset.
Olenko tehnyt jotain?
Onko kaikki toisella hyvin?
Onko tämä vain vaihe?
Kuvittelenko vain kaiken?
Miten hän asian näkee?
Miksei hän enää puhu minulle?

Pieni tökkäys... ei vastakaikua.
Ja se on kai sitten siinä. Eikä siinä mitään, olisi vain kiva tietää syy. Olisi kiva saada selvät sävelet, ettei tarvitsisi ihmetellä. Miksi ei voi KERTOA?

Toinen asia, mikä kalvaa myös ystävyyssuhteitani: salaisuudet.
Minulla ei ole salaisuuksia. Minun käsittääkseni ystävyydessä salaisuudet ovat täysin tarpeettomia.
Kun itse kertoo omasta elämästään kaiken ja tyhmänä luulee että toinen tekee samoin, tuntuu kohtuuttoman raa´alle että näin ei ole; sinä olet syvällä upoksissa ja toinen käy jatkuvasti pinnalla selkäsi takana.
Vaan minkäs teet. Oma vika. Mitäs kerrot sitten kaiken?
Yleisvastaus: ei kukaan ole kenellekkään tilivelvollinen. Ja ei kaikkea tarvitse kertoa. Ei tarvitse, mutta olisi mukava tietää missä se raja kulkee.
Keskustella siitä minkä tyyppinen ystävyys on kyseessä.

Ja on keskusteltu.
Mutta mitäs jos sitä ei tehtäisi näin: "kyllä minä ainakin kerron jos jokin on huonosti. Kyllä se pitää kertoa, tulen näin tekemään."
Itse teet näin. Homma hoidossa, sovittuna. Jee! Vaan vastapuoli muuttuu mykäksi. Turvallinen ystävyys 100%.
Mitä siinä pelätään?

Minä haluan ystävän, johon voin täysin luottaa. / joka voi luottaa minuun täysin.
Minä haluan ystävän, jonka elämästä ei yhtäkkiä paljastu (tarkoituksella) salailtuja asioita.
Minä haluan ystävän, jonka vieressä voi istua juttelemassa/ juttelematta ja tuntea olonsa turvalliseksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi.
Minä haluan ystävän, jolle olen yksi prioriteeteistä. / joka on minulle yksi prioriteeteistä.
Minä haluan ystävän, joka voi puhua minulle. / jolle voi puhua. Kaikesta ja ei mistään.
Minä haluan ystävän, joka pitää minusta.

Minulla on 1 kappaletta 100% täyttävää.
Minulla on parisen kandidaattia. Joista tosin päitä putoilee jatkuvasti.
Siitä tämä teksti.

Voihan se olla että 1 tosiystävä/elämä riittää.


Mutta mitä varten ne muut sitten ovat?



Elämä on tarpeeksi Särkänniemeä muutenkin.

Ole hyvä ja kiitos

Ole hyvä kymmenestä yhteisestä vuodestamme.
Ole hyvä ystävyydestäni.
Ole hyvä välittämisestäni.
Ole hyvä avustani.
Ole hyvä tuestani.
Ole hyvä huolestani.
Ole hyvä ajastani.
Ole hyvä energiastani.
Ole hyvä ajatuksistani.
Ole hyvä antamistani lahjoista.
Ole hyvä työpaikasta josta sait uusia parempia ystäviä sekä palkan jolla rahoittaa sen mikä on sinulle tärkeää.
Ole siis hyvä kaiken edelle menevistä känneistä ja ihmisistä joiden kanssa teillä on se yhteistä.

Olen antanut sinulle tämän.
Ole hyvä.

"Kiitos" että sain olla se kenelle ystävyytemme merkitsi enemmän.
"Kiitos" että olit minulle tärkeä.
"Kiitos" että opin olla odottamatta liikoja ihmisistä.
"Kiitos" että opin ettei kaikkiin lupauksiin voi luottaa.
"Kiitos" ystävyyden merkitsemättömyydestä.
"Kiitos" että viimeinkin tajusin olevani sinulle yhdentekevä.
"Kiitos" jokaisesta tunnista jona odotin sinulta vastausta.
"Kiitos" jokaisesta tapaamisesta joka viime hetkellä peruit.
"Kiitos" että loukkasit myös ystäviäni minun itseni lisäksi.
"Kiitos" siitä illasta jona kaikki tapahtui.
"Kiitos" että opetit minulle elämän prioriteetit.
"Kiitos" että osasit ymmärtää minua.
"Kiitos" ettet sulkeutunut.
"Kiitos" että koit halua selvittää kaiken.
"Kiitos" että suljit minut ulkopuolelle.
"Kiitos" että lakkasin olemasta.
"Kiitos" että opetit kuinka ystäväkin voi olla kaksinaamainen.
"Kiitos" että näytit kuinka helppoa tämä kaikki sinulle oli.
"Kiitos" tiedosta jossa ainoastaan minä olen syypää.
"Kiitos" kaikesta kivusta, jok´ikisestä kyynelestä.
"Kiitos" ahdistuksesta.
"Kiitos" siitä että itkin öisin itseni uneen.
"Kiitos" surusta.

Kiitos että viimein lähdit.

En enää koskaan halua nähdä sinua.


Minä vihaan sinua.

Ei aukea

On ollut mielessäni avautua monestakin asiasta. Vaan aina kun istuu koneen eteen: ei sanaakaan.
Hence, the horros.

AIHE 1

Sisälläni on muutoksen kaipuu.
Lisäpontta se on saanut tämän viikon aikana työympyröissä. Vaan kun piipahtaa työkkärin sivuilla, ei paljoa naurata. Oikeasti, onko joku joskus saanut sieltä töitä?

Olen odottanut vajaan puolisen vuotta että saan työpaikkani takaisin. Olen ollut siellä koko ajan töissä, kyllä, mutta hankittuani sinne töihin ihmisen joka tekikin elämästäni vaikeampaa vuosiin... olen vain odottanut että hän lähtisi. Pitkä odottelu palkittaneen viimeistään ensi tiistaina. MUTTA esimieheni "kyllä me tarvittaisiin siinä kesän pintaan lisää väkeä"- kommentti kylmää sielua ja sydäntä. Jos ihan tosissaan käy niin että uutta sopimusta kirjoitetaan kuukauden-parin päästä, on sitten varmaan luovutettava ja otettava viimein oma pää prioriteetiksi. Ei ylpeys: "minä en lähde kun olin täällä ensin ja minun ansiostani sinä yleensäkin olet täällä".
No mites nyt sitten on noin huonot välit kun ystäviä ollaan oltu lähes vuosikymmen?
Osa läheisistä ihmisistä tietää ja se saa riittää.
Pohjimmiltaan tilanne kuitenkin on peruuttamaton. Tämä on mennyt liian pitkälle.
Haluan unohtaa ja parantua. Haluan hypähtää pari kertaa ilmaan maanantai-iltana, ja keventää puhelimeni muistia parin numeron verran.
Hetkeen en ole mitään näin paljoa halunnutkaan.

Tähän samaan syssyyn välillisesti liittyy myös se, että luulin viimeinkin pääseväni päivätöihin, mutta ei. Vuorot jatkuu. Olen pärjännyt ihan ok vuorotöissä jo vuodet läpeensä... Nyt vaan lähinnä vituttaa se että ensin annettiin vähän siimaa ja sitten vedettiinkin matto jalkojen alta. Minä suhtaudun muutoksiin oikein mainiosti, JOS NIISTÄ KERROTAAN ETUKÄTEEN. Niinkuin moni tietää.
Joten nyt ärsyttää ja kovin.

Olen realisti. Pyrin olemaan. Joten todennäköisesti kesää kohden minun on tehtävä valintoja.
Joko etsittävä uusi työpaikka...
Tai saatava mieheni suostumaan muihin ratkaisuihin.
Näistä päällimmäisenä se, että hän olisi perheen ainoa taloudellinen kannattaja.
Sivutöiden tulojen varaan kun ei voi laskea päivääkään. Mutta tulisi sieltä ehkä jotain... ja kyllä mulle jokin osa-aikaistyökin kelpaisi. Työstä riippuen. Ja osa-aikatyö siis siitä syystä että niitä olisi helpompi saada.
Sitten voisi sitä lapsen hankintaakin harkita ihan tosissaan. Ja haaveilemaani kotiäitiyttä.
Tosin se haaveilemani kotiäitiys ei välttämättä sisällä lapsia, haha.

AIHE 2

Asia mihin en kaipaa muutosta on parisuhteeni.
Ja tiedän ettei sellaista ole tulossakaan. Mutta joku päivä tässä on taas mahdollista saada pää sekaisin, ihan tahtomattaan. En pidä sitä niinkään todennäköisenä, mutta pelkään. Pelkään valtavasti.
Kyllä, 13v. kestäneessä suhteessamme on jokunen vuosi ollut ylimääräinen mies. On ollut nainenkin, mutta väitän pitäväni kärkisijaa tässä asiassa.
Sellainen ruotsalainen muusikkosetä oli ensimmäinen, joku "ehkä" arvaa..
Ja nyttemmin sitten norjalainen setä. Meikä ei näemmä oman maan miehistä kiinnostu, hehe. Sinänsä ihan fiksua.
No, fiilikset olivat juuri niin ihanat (ja viiltävän tuskaiset) kuin kuvitella vain saattaa ja tilanne on käsitelty ja ohitettu. Voi vain taas sanoa kasvaneensa ja riemuita siitä että se on ohi. Kukaan ei minua avomieheltäni vie.
Mutta mitä tapahtuu kun tiet ex-ihastuksen kanssa jälleen kohtaavat?
En väitä että mitään oikeasti "tapahtuisi", vaan pelkään sitä että ne helevetin TUNTEET heittävät taas kuperkeikkaa minulta mitään kysymättä. Ihan niin kuin siinä alunperinkin kävi.
Minä en halua sitä, se on ihan persettä!
Uskallan kuitenkin jopa toivoa että tilanne on sama kuin ensimmäisenkin herran kanssa.
Miettikää, Pain soittaa kesäkuussa Vantaalla enkä mä ole VARMA haluanko mä lähteä sinne!!
Hehehehhe. (mutta kyllä mä silti menen)


AIHE 3

Oletko kokenut joskus että olisit pettänyt vanhempasi?
En voi sanoa, että olisin monesti sellaista kokenut. Tiettyjä juttuja toki on.
Eniten on kokemusta kehuista (aiheettomistakin) ja ylpeydestä.
Vaan nytpä sain kokea pienen piston kun lopetin avoimen opinnot kesken.
Toinen vanhemmistani ymmärsi täysin ne syyt miksi keskeytin, koki syyllisyyttä siitä että oli antanut mun aloittaa ne opinnot ylipäätään ja kauhisteli kuinka kovilla olen ollut.
Toinen.. oli pettyneen oloinen. Yritti peittää sen toki.
Ja niin suuri voima sillä oli että koin tehneeni "pahasti" vaikka tiesin ratkaisuni olleen minulle itselleni se paras mahdollinen.
Mitäpä sille tekemään.. mutta pitipä ääneen ihmetellä.


AIHE 4

Olen ollut kehno karppaaja. En niinkään oikean ruoan puolelta, siinä olen pitänyt tiukan linjan. Mutta sen sijaan että olisin täysin luopunut karkista ym. naposteltavasta, tein kaikkeni keksiäkseni KORVAAVIA. Alkuviikot karppauksesta sujuivat hienosti, ihmettelin ettei ollut sen enempää sokeriniksoja. Pikkuhiljaa sitten vain olo paheni ja paheni, mietin karkkia sekunneista toiseen, kaikkeen liittyi karkki, viikonloput olivat painajaista. Sillä kun muut ryyppää, minä menen Makuuniin. Ja kun tästä on tullut lähes päivittäinen tapa vuosikausiksi, niin ei sitä niin vain sitten katkaistakaan. Fyysinen riippuvuus on luultavamminkin helpompi kestää kuin henkinen. Ainakin minulle.
Joten se että syön levyllisen 86% suklaata lähes päivittäin ei ole oikein karppaamista.
Ja luullakseni siksi mun olokin on ollut niin kauhea. Olen pitänyt kehoa sellaisessa puolitilassa.
Joten nyt olen ottanut tiukemman linjan... ja koitan kärsiä sen yli.
Iltapalaksi teetä ja rahkaa.

Minäihanneminä

Missä vaiheessa oikea minä loppuu ja ihanneMINÄ alkaa?
Mistä sen erottaa? Kumman mukaan pitää mennä? Ja mistä tietää milloin kummankin valitsee. Onko väärin jättää jompi kumpi huomaamatta?

Koko selkäni oli tulehtunut. Parin viikon relaksantti ja tulehduskipulääkekuuri.
Pari päivää suhteellisen ok. Nyt olen taas tuskaisen jökissä. Fysioterapeutille on lähete, mutta ei sinne ole mitään järkeä mennä kun on akuutti tulehdus.
Mikä vikana? Stressi.

Töissä tilanne pahenee koko ajan.
Hammerin töissä tilanne pahenee kaksinkertaisesti.
Ja päässä soi koko ajan luelueluelueluelueluelue.
Puhumattakaan kertosäkeestä: kotityötkotityötkotityöt....

Ei puhettakaan että tämä kipukierre katkeaa ellen tee asialle jotain.

En jaksakaan lähteä pohtimaan koko tätä asiaan siltä ihannesyvyydeltään mitä olin aikonut.
En jaksa.
"Jaksa". Hah.

Taidan keskeyttää koulun.

Kiire

Ajattelin pistää tähän tämän kaiken. Koen syyllisyyttä siitä että mulla ei ole aikaa kellekkään ja tämän tekstin perusteella toivoisin että minua jaksettaisiin ymmärtää paremmin.

Olen töissä. Oikeissa töissä siis. Teen kahta vuoroa: 6-14 ja 14-22, vuoroviikoin. Inhoan sitä, koska rytmit on aina väärässä. Kun saat itsesi perjantaihin mennessä tottumaan, niin saman tien pitää lähteä kääntämään toiseen suuntaan. Miten kolmivuorotyöläiset ovat järjissään, is beyond me. Tällä hetkellä kouluttaudun myös lisä"virkaan". Otan työni vakavasti ja se on minulle tärkeämpää kuin "työ".

Olen myös toisissa töissä. Pajalla pakkaan levyjä, vinyyleitä ja paitoja ym. Levitän pahuutta maailmalle. Tämä tapahtuu kahdesti viikossa, joskus useamminkin. Tällöin ehdin vain pakkaamaan sille päivälle määrätyt tilaukset, jos niitäkään. Kaikki muu, kuten varaston järjestely ja organisointi olisi tehtävä muulla ajalla. Ja siihen sitä aikaa uppoaisi. Kun saat kamat järjestykseen, ensi viikolla tulee lisää tavaraa ja kaikki onkin taas sekaisin.
Satunnaiset keikkamyynnit sotkevat varaston pahiten, koska ei olisi aikaa vekslata myynneille roudattuja kamoja takaisin paikoilleen varastoon jotta ne löytäisi kun jatkaa tilausten tekemistä.

Opiskelen avoimessa yliopistossa psykologiaa ja yritän saada approbaturin. Minulla on aiemmilta vuosilta saavutuksena sosiaalipsykologian appro. Olen erittäin kiinnostunut aiheesta, ollut aina. Muuten en varmaan mitenkään päin jaksaisikaan sitä tähän päälle.
Luennot ovat kursseittain parin tai kolmen viikon mittaisia, jolloin ke ja to on n. 3,5h luentoja.
Aamuvuoroa tehdessäni pääsen ke töistä kahdelta ja suuntaan viideksi yliopistolle. Torstaina pääsen samoin kahdelta, suuntaan pakkaamaan levyjä ja sieltä viideksi yliopistolle. Luento loppuu n. 20.30. Nukkumassa pitäisi olla joka päivä viimeistään 21.00, koska nousen aamuisin 4.50 ja tarvitsen ainakin 7,5h unta toimiakseni normaalisti.
Iltavuorossa en pääse luennoille, vaan minun on katsottava ne myöhemmin netistä, johon menee sitten siis 7h viikonlopusta.
Iltavuorossa käyn pakkaamassa levyt ennen töihin lähtöä.

Minulla on kaksi kissaa, avomies, ja 4h+keittiö. Nämä kaikki vaativat osansa huolenpidosta.
Olen äärettömän tunnollinen ihminen, joka kokee esimerkiksi kotitöiden kasautumisesta ääretöntä ahdistusta. Jostain syystä tämä on pahin hirttosilmukan kiristäjä. Sairastan myös masennusta, kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut. Se, etten jaksa, pahentaa noidankehää.

Aloitin karppaamisen päästäkseni eroon sokeririippuvuudestani ja samalla ylimääräisistä kiloistani. Elämä on aiemmin mennyt aika lailla pikaruokalan puolella, joten nyt ruuan tekeminen on (jo edes se että tekee) haastavaa. Eikä voi ajatella että nyt jätän tekemättä, koska en ehdi ja ostan huomenna jotain töistä, koska sieltä on todella hankala saada sellaista ruokaa. Ruoka ei saa sisältää myöskään ruista, tomaattia, chiliä, valkosipulia eikä omenaa. Melkein jo naurataa itseänikin. En voi myöskään hakea kaupasta ennen töitä, koska mikään ei ole auki. Ja iltavuorossa taas en töiden jälkeen.
Kaikki pitää suunnitella etukäteen.
Esimerkiksi torstai, jolloin olen aamuvuorossa, pakkaamassa ja luennolla. Olen täysin kiinni tekemisissäni 4.50-21.00. Tämän päivän ruoka on siis tehtävä edellisenä päivänä, ke, jolloin pääsen töistä 14.00, menen tekemään eväät töihin torstaille (x2) ja luennolle ( x1 ke ja x1 to) ja perjantain eväät töihin (x2). Ja sitten luennolle.

Olen syksyllä keikalla, johon minun on valmistauduttava ja treenattava aina kun aikaa jostain liikenee.
Minun pitää lukea kirjallisuustentteihin KAIKEN AIKAA.

Haluan osallistua erääseen minulle ehdotettuun kirjoituskilpailuun minulle tärkeästä aiheesta.
Aikaa on syksyyn.

Minun pitäisi harrastaa liikuntaa.

Minun pitäisi nähdä ystäviäni, kummilapsiani. Minä haluaisin nähdä kaikkia ja usein.
Minulla pitäisi olla aikaa vanhemmilleni ja isovanhemmilleni jotka kaipaavat minua ja minä heitä.

Minulla pitäisi olla aikaa autoni huoltoon.
Minulla pitäisi olla aikaa kirjoittaa, sillä en suostu kuolemaan ennen kuin olen julkaissut romaanin.

Minulla pitäisi olla aikaa puolisolleni (+kissoilleni).
Minulla pitäisi olla aikaa kodilleni.
Minulla pitäisi olla aikaa itselleni.
Minulla pitäisi olla aikaa rentoutua.
Nukkua.
Elää.

....iiih rintakipuja.

2010

Nih. Että se vuosi meni sitten siinä. Velipojan aatteista ("vuosi jona ei tapahtunut mitään mainittavaa") inspiroituneena tuli pohdiskeltua omaa kulunutta vuotta.
Päällimmäisin puolin ei kovinkaan montaa mainittavaa asiaa... katsotaan mihin päästään.

Ennen masennusta jaksoin pitää monta vuotta "päiväkirjaa", eli kirjoitin kalenteriin joka päivän kohdalle sen tapahtumat. Olivat ne sitten ihan miten turhia tahansa. Enää en jaksa. Monta kalenteria olen yrittänyt aloittaa, mutta se vaan ei suju. Tuntuu enemmänkin painostavalta velvoitteelta ja jää jo senkin puolesta tekemättä. Mutta tuommoisen entisen kalenterisysteemin pohjalta olisi ollut todella helppoa sekä varmaa käydä läpi mitä kaikkea on tänä vuonna nähty.
Nyt pitää vain kaivella muistia ja fiiliksiä. Ja kummatkaan näistä ei toimi luotettavasti.

Parisuhde on säilynyt. Hyvänä. Uusilla ulottuvuuksilla höystettynä. Mukavaa kun ongelmat ovat yhteisiä ja niistä voi puhua.

Lapset.. eli kissat. Toinen piti paskarallia kuukausia kunnes saatiin se kuntoon. Nyt toinen lakkasi syömästä. Että hyvin sillä saralla menee. Tekisköhän siis jo pian niitä ihan oikeitakin lapsia?
Koti on retuperällä. En jaksa hoitaa sitä kuin välttämättömyyksillä, harvoin.
Työt on säilynyt. (Ystävälle tiedoksi että jumalaa ei ainakaan vielä ole näkynyt olevan olemassa) Viihdyn, pidän, jees.

Omistan osan levy-yhtiöstä. Hoidan pakkaamisen ja periaatteessa myös varaston. Viihdyn, pidän, jees.
Kaveri sai mut muistamaan kuinka paljon pidänkään psykologiasta ja sai minut aloittamaan avoimen yliopiston opinnot. Ajallisesti täysin tampio idea, mutta tässä sitä nyt mennään, enkä tiedä milloin olis oikeastaan yhtään sen vähemmän tampiota ollut. ...kun sen kerran haluan tehdä. Työt ei vähene muutenkaan.
Eli K I I R E.

Siinä yksi erittäin kuvaava sana vuodelle 2010. Ja saman tien seuraavalle. Mutta siitä aiheesta taasen sitten tuonnempana.
Olen soittanut live-keikan. (kai se nyt oli tänä vuonna??) Ja ai että se oli kyllä kamalaa, heh.
Haave laulaa omaa musiikkia elävän yleisön edessä on saavutettu, eikä se mennyt niin kuin piti. Eikä siinä ollut sellainen fiilis niin kuin luulin/toivoin. Eikä siitä sellaista myöskään jäänyt. Mutta kylmä tilastollinen T I E T O hetkestä on rekisteröity aivoihin.
Olen maalannut eteisen seinät. Kahden vuoden aikomisen jälkeen. Muu kämppä odottaa.
Olen vaihtanut autoa. Siinä tapahtumassa tosin ei itselläni ollut mitään osaa. Mutta en valita.

Menetin tärkeän ystävän. Sitä kautta löysin vanhan tutun (vihan) uudelleen.
En tiennyt että on mahdollista olla näin katkera.
Harjoitettua täysin epäminämäistä sosiaalisuutta olen saattanut saada luotua uusia, merkittäviä ihmissuhteita.
Olen myös nolannut itseni niin täydellisesti, etten voi kuin torjua asian, ja rukoilla vastapuolen reaktioiden jäävän silti myönteisiksi. Aika näyttää.

Vanhan vihan liityttyä seuraan olen löytänyt tarpeen muuttaa elinympäristöäni ja siinä olevia asioita ja henkilöitä. Process is on-going.

Olen hyväksynyt sen että minusta ei ehkä koskaan tule sitä miksi olen koko ikäni halunnut tulla. Ammatillisesti. Ainakin olen nyt hyväksynyt sen että se on jäänyt taka-alalle. Saattaa silti olla vain tilapäistä. Annan kuitenkin itselleni luvan olla jatkuvasti pyrkimättä siihen, sillä se ah-dis-taa.

Mitäpä mukavaa olisi sitten tiedossa vuodelle 2011?

Sokeririippuvuuteni.
Huomisesta aamusta alkava karppaus = suuret odotukset - sokeririippuvuus.
Nyt usko on vahva. Se tosin johtuu vain siitä että olen koko tämän viikon ruokkinut itseäni pelkällä sokerilla. Aikeena yrittää saada aikaan inhoreaktio. Se on tavallaan onnistunut mutta en usko pätkääkään sen kauaskantoisuuteen. Huomenillalla minut on sidottava tiukkaan pakettiin ja jonkun on istuttava päälläni seuraavat kaksi viikkoa. Samalla tunkien suuhuni lihaa, kasviksia ym. ym.
Henkinen riippuvuus on tappavaa.
Kiloja on noin 20 liikaa. Toiveena on että ensi syksyyn mennessä olisi tippunut EDES kilo tai pari. Tai 50kg. Kaikki miinusmerkkinen käy.

Masennukseni.
Ensi viikon lääkärikäynnin jälkeen tiedän ehkä rutkasti enemmän ja minulla on paljon muutettavaa ja odotettavaa. Eikä välttämättä hyvässä mielessä. Tervetuloa särkylääkkeet!
Tai sitten mikään ei muutu. En tiedä kumman ottaisin.

Approbatur.

Toinen live-esiintyminen.

Ehkä kiinteä päivävuoro töissä? Se jos mikä olikin jo jotakin!

En usko uuden vuoden lupauksiin. Ne eivät ole ikinä toimineet, sen kaksi kertaa kun olen tainnut sellaisen tehdä. Nyt on vain hyvä hetki piirtää viiva hiekkaan.
Minä elän. (?)