Se alkaa huomaamatta.
Pienistä asioista.
Salakavalasti, jo senkin puolesta että luulin jo päässeeni voiton puolelle. Olen kai siis yksi heistä jotka ovat saaneet elämältä lahjaksi sen ei-halutun kumppanin.
Mutta kuten sanoin, se alkaa huomaamatta, ja todellakin: pienistä asioista. Sitä laskee ne ensin ihan normaaliksi, tavalliseksi väsymykseksi tai laiskuudeksi. Juuri nyt väsyttää, koska nukuin huonosti. On ollut vähän kiirettä tässä. Paremminkin voisi syödä. Seuraavalla kerralla kyllä jaksan taas.
Aamut ovat tahmeita. Päivä käynnistyy ehkäpä kolmosvaihteelle ensimmäisen tauon jälkeen työpaikalla. Työt sujuvat, on mukavaa. Pääsen kotiin, en nyt juuri tänään jaksa kiinnostua kotitöistä. Puolisoni puhuu minulle, kuuntelen, vastaan.. mutta minua väsyttää. Minua ärsyttää. Haluan olla rauhassa. Miksi minua revitään joka puolelle? Eväiden teko seuraavaa päivää varten tuntuu ylivoimaiselta. Onko hampaat todellakin pakko pestä joka ilta?
Mitä laitan huomenna päälleni? Onko minulla puhtaita vaatteita? Enhän ole jaksanut käynnistää pyykkikonetta ja edellisen viikon pyykitkin vielä odottavat purkamistaan kuivana telineillä. Telineiden alla piilottelee isoja pölypalloja. Koska viimeksi imuroin?
En haluaisi tavata ketään. Meille saa tulla kylään, mutta en halua olla osallisena.
Kaikki ovat typeriä. Että osaavatkin ärsyttää. Kissatkaan ei osaa mitään muuta tehdä kun olla tiellä koko ajan ja vaatia ja ärsyttää. Eikä minun anneta nukkua. Mikseivät ne ole edes hetken hiljaa? Syyllisyys on kova. Haluaisin leikittää niitä ja rakastaa. Mutta en jaksa.
- Onko kaikki hyvin?
- Miksi sä jatkuvasti kyselet? Anna mun olla, ei mua mikään vaivaa. Lopeta jo. Anna mun olla. Mua vaan väsyttää..
Vastaamaton tekstiviesti tai sähköposti painaa rinnalla kymmeniä kiloja.
- Mitä sulle kuuluu?
Siihen on mahdoton vastata. En voi sanoa että hyvää, koska se ei ole totta. Mutta en voi myöskään puhua totta, sillä en jaksa aina valittaa. Mutta enää ei tunnu olevan muuta sanottavaa. Aika kuluu. Vastaus venyy. Jospa nukun ensin.
Menen nukkumaan aikaisin. Kehoni on lyijyä ja joka paikkaa kolottaa kuin olisin kävellyt viikon putkeen. Havahdun kelloon, täydestä unesta, mutta olen yhtä väsynyt ja kipeä kuin sänkyyn mennessäni. Tavallaan kipeämpi. Muistelen niitä hetkiä kuinka kuuntelin äidin soittavan kouluun ja kertovan että olen kipeänä. Minä en pysty hoitamaan itseäni lääkäriin, minä en pysty soittamaan mihinkään. Missä äiti on?
En kuule mitä minulle puhutaan. HÄÄH? äyskäisen vastaukseksi. Se kuulostaa omiin korviini kiukkuiselta ja riidanhaluiselta, mutta en voi itselleni mitään. Se tulee ennen kuin ehdin estää sitä. Unohdan ja hukkaan asioita.
Havahdun istuessani sängyllä, niska takakenossa. Olen tuijottanut suu auki kattoon jo jonkin aikaa. Pään asennon vaihtaminen sattuu. Kauankohan vain tuijotin? Ajatukset liikkuvat tahmeasti, ja silmissä tuntuu harmaalta. Minua itkettää. Tai ei, haluaisin itkeä. Pystyn kuvittelemaan kuinka itku ja raju vavahtelu ruumiissani toisi edes väliaikaisen helpotuksen tunteen. En pysty. En vain pysty itkemään.
Autoa ajaessani ääreisnäköni on sumea ja lamaantunut. Kaikki ajavat liian hiljaa ja jarruttavat väärin. Reaktionopeuteni on huolestuttavan hidas. Kun nyt selviäisin perille asti. Ystäväni puhuvat minulle. Yritän osallistua keskusteluun myöntelemällä, mutta jokainen äänen muodostus on raskas, urheilusuoritus. Toivon ettemme puhuisi. Minä en jaksa. Voin kuunnella, mutta älä pakota minua puhumaan. Hengitykseni on pinnallista, keuhkot tuntuvat nuppineulanpään kokoisilta.
Olen nukkunut 4 tuntia. Nukun lisäksi 3 tuntia. Yöllä nukun yli 12 tuntia. Herättyäni nukun vielä 6 tuntia. Minua väsyttää. Anna minun olla, minä en jaksa. Aivan sama. Ei kiinnosta.
MASENNUSJAKSO VOL 4 (tai 3, en muista enää)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti