Avoin kirja/e

Nerokkain kolmen kuvan sarjakuva mihin olen tähän hetkeen mennessä törmännyt:
Nimeltään Helmiä sioille.
Rotta: Listaan koko ihmiskunnan kahteen osaan. Toinen osa on nimeltään "Ihmiset, joista en pidä." Ja toinen "Ihmiset, joita en voi sietää."
Possu: Tuo on kyllä todella kyynistä... Sinun täytyy tehdä lista ihmisistä joista pidät ja antaa sille luettelolle kiva nimi.
Rotta: Hmm.. Totta puhut.
Tämän jälkeen ruudulle ilmestyy otsikko: TULEVAT PETTYMYKSET.

Josta pääsemmekin nilliblogini uuteen aiheeseen.
Liian monet ihmiset ovat tällä viimeksi mainitulla listalla. Pelkään ottaa ketään lähelleni, sillä jatkuvasti saan pettyä. Ja heeeei, se muuten sattuu.

Minä olen avoin kirja. Koko elämäni on. Olen saanut siitä palautetta niin hyvässä kuin pahassa. Ehkä lähinnä tuossa jälkimmäisessä, läheisteni kautta. Kärsinhän minä siitä myös, mutta minä vain en kykene uskomaan salaisuuksiin. Salaisuudet eivät kuulu hyviin ihmissuhteisiin.
Ainakaan minun kanssani. Jos haluat salaisuuksia, painu vittuun.

Tässä kirjoituksessa käytämme lempiesimerkkiäni "ystävät". Yksi suurimmista surun ja murheen tuottajista.
Olen havainnut, että olen itse luultavimminkin se kaikkein suurin syypää. Eikös se niin mene että pitää katsoa peiliin kun kerran aina kusee. Liian avoin ei pärjää. Itsensä alttiiksi asettava tapetaan. On se siis oma syy.

Minä olen (vuosien saatossa tosin jo hieman kouliintunut) ujo.
Minä olen epäsosiaalinen. Tarkoittaen tässä yhteydessä sitä, että olen ennemmin hiljaa kuin äänessä. En aloita keskusteluja. Kammoan puhelinkeskusteluja.
Minä vihaan helposti (suurin osa lukijoista tietää tämän aikas hyvin) ja sille tielle kun on lähdetty, on lähes mahdotonta vaihtaa suuntaa.
Minä olen (nykyään) suorapuheinen. Ja kuten olen aiemmin maininnut: rehellinen.
Enkä pysty ymmärtämään mikä siinä on useimmille muille ihmisille niin vaikeata.
Puhutaan puolitotuuksia, vältellään, silotellaan, valehdellaan. Hyi hyi, eihän noin nyt voi sanoa, vaikka se totta onkin! Parempi vaan kun ollaan sitä mieltä että kaikki on A O K.
Kas, meillä on ongelma johtuen siitä ettemme ymmärrä toisiamme. No ei siitä nyt ainakaan puhumaan aleta!!

Kun sattuu se ihme, että jonkin kulman kautta tutustun ihmiseen josta pidän, käy usein niin että hurahdan. Kun vihaan, niin vihaan. Kun rakastan niin rakastan. Ääripäät. Mustavalko. Asia mistä olen esimerkiksi puolisoani usein moittinut. Ja näin tehdään perässä!
Väliin jäävät ihmiset ovat harmaata massaa, joissa osassa on potentiaalia kumpaankin suuntaan. Näistä kaikkein harmaimpia, jotka eivät ajan saatossa liiku suuntaan tai toiseen, olen tietoisesti opetellut karsimaan läheltäni, sillä heillä en tee mitään. Ja kaikkien vähiten he tekevät mitään minulla. (Vähennyksiä face-listalla tiedossa jälleen, inform inform.)

Mutta keskitytäänpä nyt siihen rakkauspuoleen.
Mitä tarkoittaa "ystävä"? Mitä se pitää sisällään?
Minun nähdäkseni ystävä välittää. On kiinnostunut. Ymmärtäväinen. Nauttii seurastasi. Jakaa asioita. Kuuntelee. On lempeä ja mutta osaa ojentaa jos on tarve.
Ystävä tarvitsee myös vastakappaleen. Yksipuolinen ystävyys on sitä kaikkein kurjinta laatua.
Ja sitä on taas ollut paljon tarjolla.

Minä tutustun ihmiseen. Tykästymme. Vietämme "kuherruskuukauden" jonka aikana vietämme paljon aikaa yhdessä, tutustumme, nauramme, viihdymme... elämä on iiihanaaa.
Palaamme arkeen. Elämäämme mahtuu jo muitakin, mutta tiedämme ja tunnemme yhteyden välillämme.
Minä jaan. Juttelen, kaipaan kuuntelijaa. Mielipiteitä. Ihan vain keskusteluja. Ihan mistä vaan. Ehdottelen yhteisiä reissuja, tekemistä, kutsuja.... Kivaa kivaa kivaa!
Minulle jaetaan, jutellaan, minä kuuntelen. Ihan mitä vaan. Tulee esteitä, minulle ei ole aikaa.

Minä jaan, juttelen. Kaipaisin kuuntelijaa.
Saan väkinäisen vastauksen.
Minulle ei enää jaeta. Vaivautunut olo valtaa kun yllä velloo hiljaisuus.

On hiljaista.
Laittelen viestejä, hei koska taas nähdään, olis kivaa...
On hiljaista.

Minä en jaksa loputtomiin tyrkyttää. Mutta mieleni valtaavat lukuisat kysymykset.
Olenko tehnyt jotain?
Onko kaikki toisella hyvin?
Onko tämä vain vaihe?
Kuvittelenko vain kaiken?
Miten hän asian näkee?
Miksei hän enää puhu minulle?

Pieni tökkäys... ei vastakaikua.
Ja se on kai sitten siinä. Eikä siinä mitään, olisi vain kiva tietää syy. Olisi kiva saada selvät sävelet, ettei tarvitsisi ihmetellä. Miksi ei voi KERTOA?

Toinen asia, mikä kalvaa myös ystävyyssuhteitani: salaisuudet.
Minulla ei ole salaisuuksia. Minun käsittääkseni ystävyydessä salaisuudet ovat täysin tarpeettomia.
Kun itse kertoo omasta elämästään kaiken ja tyhmänä luulee että toinen tekee samoin, tuntuu kohtuuttoman raa´alle että näin ei ole; sinä olet syvällä upoksissa ja toinen käy jatkuvasti pinnalla selkäsi takana.
Vaan minkäs teet. Oma vika. Mitäs kerrot sitten kaiken?
Yleisvastaus: ei kukaan ole kenellekkään tilivelvollinen. Ja ei kaikkea tarvitse kertoa. Ei tarvitse, mutta olisi mukava tietää missä se raja kulkee.
Keskustella siitä minkä tyyppinen ystävyys on kyseessä.

Ja on keskusteltu.
Mutta mitäs jos sitä ei tehtäisi näin: "kyllä minä ainakin kerron jos jokin on huonosti. Kyllä se pitää kertoa, tulen näin tekemään."
Itse teet näin. Homma hoidossa, sovittuna. Jee! Vaan vastapuoli muuttuu mykäksi. Turvallinen ystävyys 100%.
Mitä siinä pelätään?

Minä haluan ystävän, johon voin täysin luottaa. / joka voi luottaa minuun täysin.
Minä haluan ystävän, jonka elämästä ei yhtäkkiä paljastu (tarkoituksella) salailtuja asioita.
Minä haluan ystävän, jonka vieressä voi istua juttelemassa/ juttelematta ja tuntea olonsa turvalliseksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi.
Minä haluan ystävän, jolle olen yksi prioriteeteistä. / joka on minulle yksi prioriteeteistä.
Minä haluan ystävän, joka voi puhua minulle. / jolle voi puhua. Kaikesta ja ei mistään.
Minä haluan ystävän, joka pitää minusta.

Minulla on 1 kappaletta 100% täyttävää.
Minulla on parisen kandidaattia. Joista tosin päitä putoilee jatkuvasti.
Siitä tämä teksti.

Voihan se olla että 1 tosiystävä/elämä riittää.


Mutta mitä varten ne muut sitten ovat?



Elämä on tarpeeksi Särkänniemeä muutenkin.